keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Viikin hevossairaala


Viimeinkin tämä päivä on täällä. Akusta tulee ruuna! Päätös oli maailman helpoin, enkä edes hetkeäkään miettinyt pitäväni sitä orina. Ainoita mutkia matkaan aiheutti tuo kuljettaminen ja miten sen saisi onnistumaan. Vaikka mietin ja pohdin tuota kuljettamista moneen otteeseen, niin pakko oli ruunaukselle lyödä päivämäärä lukkoon. Halusin ehdottomasti hoitaa homman pois päiväjärjestyksestä sen verran aikaisin, että Aku olisi täysin parantunut Kyvyt Esiin -karsintoihin mennessä.

Päädyimme lopulta siihen, että viemme Akun Viikkiin jo operaatiota edeltävänä iltana. Näin sitä ei tarvitse paastottaa yötä kotona ja saamme kuljetettua sen heinäkasan kanssa Helsinkiin. Ajomatka on kuitenkin trailerilla vähintään tunnin verran ja herra ADHD malttaa tällä hetkellä seistä kiinni ilman virikkeitä noin minuutin.

Näin jo ennen Viikkiin menoa täytyy kyllä antaa pointsit kotiin heidän asiakaspalvelustaan. Ajanvaraukseen ei ole tarvinnut jonotella, kaikki vastanneet ovat olleet ystävällisiä ja vastanneet mielellään minun välillä tyhmiltäkin tuntuneisiin kysymyksiini. Hyvillä mielin olen siis Akun sinne jättämässä illalla.

Nyt vain sitten kaikki sormet ja varpaat ristiin että kaikki menee hyvin ja säästytään tapaturmilta ja komplikaatioilta.

- Sisko


sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Onko minusta tullut tätihevostelija?

Eilen illalla nukkumaan mennessäni pyörittelin taas kaikenlaisia asioita päässäni. Janne on joskus vitsillä sanonut ettei minun kannattaisi ikinä ajatella mitään, kun lopputulos ei useinkaan imartele minua. Nyt mieleeni löysi ajatus siitä, että onko minusta tullut se kaikkien "vihaama" tätiratsastaja.

Jos pelkkää ikää ajatellaan en koe olevani täti-ikäinen. Kuitenkin huomaan välillä, etten ole enää ihan niin reikäpäinen kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Silloin 17-18 -vuotiaana ei paljon mietitty voiko pellolla laukata niin kovaa kuin hevosesta irtoaa tai onko este liian iso ylitettäväksi. Sitä vaan mentiin. Mitä enemmän vauhtia, sen parempi. Kai se kuuluu nuoruuteen, että luulee olevansa kuolematon, vaikka välillä vähän rapatessa roiskuisikin.

Tällä hetkellä minulla on muutama muisto noilta ajoilta. Lonkassa oikealla puolella on edelleen tunnoton kohta, vasen polvi muistuttaa olemassa olostaan silloin tällöin ja oikeassa kyynärvarressa on arpi. Veikkaisin myös nuoruuden terveisiksi sitä, että nykyään sormet ja varpaat eivät tarkene pakkasessa yhtään, paleltuvat heti. Aika vähällä ollaan kuitenkin selvitty, sillä yhtään luuta ei ainakaan vielä ole murtunut matkalla.

Saan kuitenkin itseni nykyään enemmän ja enemmän kiinni siitä, että ajattelen "mitä jos..." Pahin tällainen oma päänsisäinen "mitä jos" pyörittely on ollut minulla menossa liittyen Akun kuljettamiseen. Mitä jos se ei seisokaan, mitä jos se loukkaa itsensä, mitä jos sen kuljettaisikin irtonaisena... ja niin edelleen.

Oikeastaan tilanne on mielenkiintoinen, sillä miltei kaikki tällaiset jossittelut liittyvät itseasiassa Akuun. Voisikohan alitajuntani tehdä tämän, kun minulla on niin suuret toiveet sen suhteen? Martista tiedän jo, että se seisoo trailerissa kaikessa rauhassa, se harvemmin saa myöskään mitään hepuleita tarhassa ja muutenkin se on sellainen suhteellisen varmajalkainen yksilö.
Martinkin kohdalla kyllä jossittelua on ilmaantunut tässä alkuvuodesta. Mitä jos se ei näe enää kunnolla kun säikkyy pimeässä, mitä jos sillä onkin vatsaongelmia ja tätä rataa.

Olen yrittänytkin itse itselleni takoa päähän, että hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu. Näitä tapahtumia ei voi estää ja hevosta ei voi kääriä kuplamuoviin. Ainoa mitä voi tehdä, on luottaa itseensä ja ajatella asioita järkevästi hevosen kannalta. Tätä kautta ajateltuna Martin ongelmat juontuvat enemmän todennäköisesti epäsuhdasta liikunnan ja väkirehun määrässä. Vähensinkin sen kaura-annosta reilusti ja sen jälkeen homma on alkanut luistaa vähän paremmin pienemmällä pörinäenergialla. Akun osalta puolestaan jännitysmomentti säilyy kuljetuksen suhteen keskiviikkoon asti. Silloin se matkaa Viikkiin ruunattavaksi. Tämän osalta ei voi muuta kun toivoa parasta ja katsoa kuinka käy, niin ja ajatella, että jos jotain sattuu, niin klinikallehan sitä oltiin matkalla jokatapauksessa.

- Sisko


maanantai 15. helmikuuta 2016

Turhautumisesta

Kyllä, olen turhautunut treenitilanteeseeni. Olen turhautunut myös keleihin, maneesittomuuteen sekä ajanpuutteeseen. Tästä syystä myös kirjoittaminen tänne on tuntunut ajanhukkaamiselta, koska ei ole ollut mitä kertoa.





Nyt tuntuu siltä, että johonkin pitää päästä purkamaan ajatuksia. Tämä vyyhti lähtee keriytymään oikeastaan jo parin vuoden takaa ja selkeästi nyt se on saavuttanut lakipisteensä. Pari vuotta sitten Martilla oli takanaan syksy/talvi kuntoutumista ristiliitosvauriosta. Koska vamma löytyi syksyn puolella, en saanut sitä kuntoon ennen talven treenikautta joten valmennuksiin osallistuminen jäi pois siltä talvelta. Kevät/kesä meni siis tuntumaa hakiessa ja olin valmis heittämään hanskat tiskiin, kun tuleva talvi näytti yhtä huonolta kuin edellinenkin.

Ratkaisu kuitenkin löytyi ja Martti muutti uuteen osoitteeseen. Tässä vaiheessa tarvitsin selkeästi sen hengähdystauon, jotta motivaatio löytyisi ratsastamiseen uudelleen. Motivaation etsintä kesti sen pari vuotta. Nyt olisi motivaatio kohdallaan, mutta omat aikataulut asettavat omat esteensä.

9-to-5 toimistotyö tarkoittaa sitä, että käyn ratsastamassa iltaisin. Jokainen varmasti tietää Suomen talvet ja sen, ettei valoa ole paljon. Onneksi kentällä on hyvät valot, mutta siihen se sitten vähän jääkin. Pimeässä ei tarvitse siis ratsastaa, mutta se pohja, se pohja. Ilman maneesia sitä ollaan täysin säiden armoilla. Pilkkopimeässä pelto tai maastoilu yleisellä tiellä ei ole minulle vaihtoehto. Toki naapurissa on maneesi, mutta matkaa sinne hevosen kanssa kuitenkin on parhaimmillaan (nopeimmillaan) se 15 minuuttia suuntaansa. Jos on huonot kelit kuten nyt (ja pitkälti koko talvi ollut), niin matka aika kasvaakin jo puoleen tuntiin, kun pellon läpi ei voi oikaista. Tähän täytyy myös todeta, että jos kävisin maneesilla useasti, olisi se kustannuksellisesti sama, kuin Martti olisi maneesitallilla.

Nämä voivat kuulostaa jonkun mielestä tekosyiltä ja selittelyltä, mutta toivotan tervetulleeksi kokeilemaan. Jos pystyisin käymään tallilla valoisaan aikaan talvellakin, en uskoisi että minulla olisi tällä hetkellä yhtä suurta turhautumista. Tämä ei vain ole ikävä kyllä mahdollista, kun elämässäni on muutakin kuin pelkkä ratsastus.

Martti jäi meille Akun oston myötä sen vuoksi, että minulla on hevonen jolla ratsastaa ennen Akun selkään kiipeämistä. Toki myös sen takia, että se on "perheenjäsen". En kuitenkaan enää näe järkeä tässä touhussa Martin kannalta, kun sen liikkuminen koostuu pääsääntöisesti viikonloppuisin maastoilusta. Muina päivinä se enemmän ja vähemmän on pidemmän aikaa pitänyt vapaata tai kävellyt, johtuen juuri kentän kunnosta. Kyseessä on kuitenkin täysin terve ja käyttökuntoinen hevonen, joka vielä osaa paljon asioita. Vähäisen liikutuksen takia siitä onkin kuoriutunut aikamoinen sähköjänis, joka pelkää esimerkiksi postilaatikoita. Viimeksi eilen meinasin tippua kolmesti sen selästä maastossa ihan vaan sen vuoksi että se säikkyy. Uutena temppuna tuli myös vastaan pystyyn hyppääminen.

Mielessäni siis painaa ajatus huonosta hevosenomistajuudesta sen lisäksi, että olen turhautunut treenin puutteesta. Nämä yhdessä aiheuttavat sen, ettei tallille ole kiva mennä toteamaan, että tänäänkin mennään käyntiä pimeällä pihatiellä. Onneksi on olemassa pieni valopilkku Aku, joka on vaan ihan mielettömän kiltti, fiksu sekä toimiva ja joka vielä hyppääkin mukavasti.

- Sisko

tiistai 2. helmikuuta 2016

Kuutamokeikka (valmennus nro 2)

Pari viikkoa sitten päästiin toista kertaa tämän uuden valmentajan silmän alle. Matkalla maneesillekaan ei tällä kertaa tarvinnut otsalamppua, kun täysikuu mollotti pilvettömällä taivaalla (voitte vain kuvitella kuinka kylmä oli). Tuli kyllä tarpeeseen taas tämä valmennus. Tehtävät olivat hyviä ja niissä oli selkeä ajatus takana. Martti vaan oli sitä mieltä, että mitä kovempaa saa mennä, sitä kivempaa. Normaalista hieman uneliaasta rauhallisuudesta ei siis tällä kertaa ollut tietoakaan.



Aloitettiin tällä kertaa ihan perinteisillä ravipuomeilla ympyrällä. Ympyrällä oli kaksi kertaa kolme puomia, toiset puomit lyhyemmällä välillä kuin toiset. Martti oli tässä vaiheessa vielä aivan super. Sen kanssa oli todella helppo tulla näitä puomeja molempiin suuntiin. Se jäikin ehkä parhaimmaksi osaksi tämän kerran valmennusta.



Ravin jälkeen vaikeutimme tehtävää niin, että toiset puomit tultiin ravissa ja toiset laukassa. Vasemmalle tämäkin tehtävä sujui ihan hyvin, lukuunottamatta sitä että Martti ennakoi todella lahjakkaasti ravipuomien jälkeisen laukannoston lähes joka kerta. Vasempaan kierrokseen se pysyi sentään vielä hyvin hallinnassa, eikä suurempia jänöloikkia esiintynyt puomeilla. Oikealle mennessä laukannoston ennakointi alkoi tulla jo ennen ravipuomeja ja homma meni aikamoiseksi säätämiseksi. Martti käytännössä juoksi koko ajan pidätettä vasten ja itse en jotenkin saanut jalkoja ja istuntaa hevosen ympärille riittävän hyvin. Saimme kai yhden hyvän kierroksen ympyrällä, johon sitten lopetettiinkin tämä tehtävä.


Varsinaisen hyppäämisen aloitimme kahdella pystyllä, jotka oli sijoitettu diagonaaleille. Niiden edessä oli maapuomi ja takana kavaletti. Maapuomilta pystylle oli noin viisi metriä (1 laukka) ja kavaletti oli puolestaan sijoitettu noin kolmen metrin päähän esteestä. Tehtävän tarkoituksena oli siis saada hevosia hyppäämään vähän enemmän ylöspäin, ei niinkään eteenpäin. Niiden piti myös olla teräviä, mutta samaan aikaan rentoja ja menossa eteenpäin. 

Tehtävänä tämä olisi ollut Martille juuri sopiva, sen ongelmanahan on hitaat etujalat. Sunnuntaina kuitenkaan siinä ei ollut mitään hidasta, ellei pidätteisiin reagointia lasketa. Vauhtia oli siis aivan liikaa ja selkeästi Martilla oli "mörköpäivä", mitä tulee itse esteisiin. Herranjestas esteessä olleet täytteet olivat pelottavia. Vauhti + "mörköpäivä" = päätöntä kaahausta ja laakana lähteviä hyppyjä. Tätä ongelmaahan myös edesauttoi todella paljon se, että en vieläkään päässyt kunnolla istumaan Martin ympärille ja puolipidätteet eivät todellakaan menneet läpi.



Kun esteitä nostetiin tässä tehtävässä, malttoi Marttikin jo vähän keskittyä enemmän. Esteiden jälkeen se kuitenkin vielä sinkaisi menemään ja puolipidätteen läpi saaminen oli työn takana. Parempaan päin kuitenkin. 

Tästä vaikeutettiin tehtävää vielä yhdellä pykälällä ja mukaan otettiin linja. Linjalla oli ensin ristikko, jolta oli 13 metriä sarjalle, jonka väli oli 6-8 metriä (yksi laukka, tarkkaa metrimäärää en tiedä). Jujuna oli tehdä kolme laukkaa venyen ristikolta sarjalle, jolloin sarjavälissä sai jäädä hieman odottamaan ja hevosten pitäisi tulla takaisin (joo, niin varmaan...).


Ensin siis tultiin pysty diagonaalilta, miltä jatkettiin pitkän sivun kautta linjalle. Linjan jälkeen taas homma pakettiin ja toinen pysty diagonaalilta heti perään. Tätä tehtäessä Martti hyppäsi parhaimmat hyppynsä pystyille, mutta linjalla ei mitään kontrollia. Tämän jälkeen saatiinkin tulla "muutaman" kerran uudestaan tuo linja. Ehkä viidennellä yrittämällä sain Martin edes vähän kuulolle, vaikka ensimmäisessä välissä pitikin edetä. Siihen oli hyvä lopettaa tällä kertaa. 

Nyt ei muuta kuin kouluratsastustreenejä, että saadaan tuo ylimääräinen virta hevosesta pois ja pidätteet toimiviksi. Eteenpäin se kyllä menee tällä hetkellä riittävän paljon. Pahoittelen kuvien puutetta näistä treeneistä. Isosiskoni oli kyllä apujoukoissa mukana, mutta pakkasen takia kääriytyi katsomossa hevosten loimiin, joten kuvaamisesta ei tullut oikein mitään.


- Sisko

maanantai 1. helmikuuta 2016

Vielä naurattaa...

...mutta naurattaako tulevaisuudessa. Se pienen pieni varsani on kasvanut yhdessä hujauksessa jo 2-vuotiaaksi nuorukaiseksi ja matkan varrella on tullut selväksi, että Akulla on mielipiteitä. Toisin kuin Martti, se ei myöskään yhtään arastele kertoa niitä.

Sukuvika, voisi joku sanoa. Aku termiitti pitää taas kohta laittaa sellaiseen sähköaitaan, missä kulkee virta. Tällä hetkellä laitumella se syö lankoja, tolppia ja mitä nyt ikinä eteensä sattuu saamaan eikä kavereiden loimetkaan säästy hampailta. Tulee siis emäänsä, joka syö tiensä ulos karsinasta, jos seinät ovat puuta.

Välillä oikein naureskelen kun mietin noiden hevosteni erilaisuutta. Siinä missä Martti ottaa rennosti ja rauhassa, on Aku jo sitä mieltä että jotain aktiviteettia pitäisi saada. Pesupaikalla Martti saattaa nukkua ja nuokkua kaikessa rauhassa vaikka koko loppupäivän, mutta Akun kanssa sitä ei voi edes ajatellakaan. Se tulee perässä katsomaan kun vaihdan harjan harjakassista, hännän selvityksessä se yrittää aina myös olla mukana. Jos se ei muuta tekemistä keksi, niin se nappaa kiinnitysnarut suuhunsa ja mutustelee niitä tai vaihtoehtoisesti polkee jalkaa.

Aku lempipuuhassaan.
Olen minä nähnyt Akun seisovan kiinni pesukarsinassa myös ihan paikallaankin. Ne on niitä harvoja kertoja, kun se kuulee mielestään kiinnostavia ääniä. Muun muassa lämpöilmapuhallin sai sen seisomaan, kun se ei ymmärtänyt mistä ääni oikein kuului. Toinen kikka on se, että joku pitää sen edessä suolakiveä. En ole ikinä aiemmin tavannut hevosta, joka olisi niin innoissaan suolakivestä kuin Aku. Se on ollut meillä käytössä myös lastauksen apuna.

Vielähän nämä kaikki on laskettavissa sellaiseksi nuoren hevosen kärsimättömyydeksi. Kuitenkin miettiessäni Akun emää (tällä hetkellä 21-vuotta), niin ei se kyllä Marttia käytökseltään muistuta. Suurin ero siinä on, että Akun emä tuntuu koko ajan olevan paljon valppaampi ympäristölleen kuin Martti. Todennäköisesti siis Akusta ei ikinä tule niin rauhallista ja kärsivällistä kuin mitä Martti on.

Silti tuo pieni hevonen jaksaa myös hämmästyttää. Kun Aku loukkasi silmäänsä ja se piti tikata, olin henkisesti valmistautunut parin tunnin painimatsiin. Sen verran hankalassa paikassa se haava oli. Mitä vielä, päästiin aika helpolla sen kanssa. Joo, toki siihen meni tuplasti rauhoittavaa mitä Marttiin olisi tarvittu ja sen lisäksi vielä pidimme sillä huulipuristinta, mutta aika tyynesti kaveri kuitenkin siinä kainalossani seisoi operaation ajan.

Kuvasta ei ehkä hyvin näe, mutta tyhmä suolakivi ei selkeästi tottele ja sitä pitää komennella etujalalla.
Toisen kerran hämmästyin eilen. Kysyin hierojalta kokeilisiko hän miten Aku hieromiseen suhtautuu. (Okei, näin nuori vielä mitään hierontaa tarvitse, mutta ihan tulevaisuuden kannalta.) Hierojakin hämmästyi, kuinka hyvin Aku seisoi ja antoi koskea itseensä, ihan kuin vanhemmat paljon hierotut hevoset.

Jos totta puhutaan, on pari vuotta mennyt todella nopeasti. Akun syntymävuoden kesä on kyllä niin tuoreessa muistissa, että ihmettelen välillä mihän tämä aika oikein menee. Jos seuraavat pari vuotta menevät yhtä nopeasti, niin sehän on melkein kohta huomenna, kun Aku on neljä ja pitäisi miettiä kilpailuja ja ihka oikeaa treenaamista sen kanssa. APUA!

- Sisko